Karjalankarhukoira – ainoa sotasaalis jota ei palautettu
Karjalankarhukoirarotu on kehitetty pitkälti niistä koirista, jotka jatkosodan aikana otettiin talteen Suomen valloittamasta Itä-Karjalasta. Töpöhäntä on yksi rodun alkuperäinen erityispiirre. (KUVA: TAPIO EEROLA)
Julkaistu Koiramme-lehdessä tammikuussa 2017:
Karhukoirat olivat suurin piirtein ainoat sotasaaliit, joita ei palautettu toisen maailmansodan jälkeen Neuvostoliittoon. Oli nuorelle rodulle onnenpotku, etteivät venäläiset tajunneet vaatia koiriakin takaisin. Jatkosodan jälkeen Suomi näet joutui rauhansopimuksen mukaisesti palauttamaan Neuvostoliittoon kaiken sodan aikana Itä-Karjalasta voittamansa ja hankkimansa omaisuuden.
Karjalankarhukoira jalostettiin noin 60 kantakoiran pohjalta. Kaksi kolmasosaa näistä ja miltei kaikki tärkeimmät ja tyypiltään parhaat koirat saatiin sodan aikana valloitetusta Aunuksesta.
Lotta Toini Moilanen löysi jatkosodan aikana Kumsjärvellä huoltorakennuksen alta karhukoiranartun pentueineen. Kuvan Kumsan Penistä kasvoi hyvä hirvikoira ja siitosuros. (KUVA: JUHO PERTTOLAN KOKOELMISTA)
Valokuvassa lotta Toini Moilanen pitelee sylissään huoltorakennuksen alta löytynyttä mustaa koiranpentua. Kuva on otettu jatkosodan asemasotavaiheen aikana Kumsjärvellä, suomalaisten valtaaman Karhumäen lähellä. Moilanen otti pentueen hoitoonsa. Kuvan pennusta kasvoi Kumsan Peni, joka tuotiin Suomeen ja jota sodan jälkeen käytettiin menestyksellä hirvijahdissa sekä siitokseen – kuten useita muitakin Aunuksesta tuotuja komeita koiria. Paras näistä luonnonkannasta rotukirjaan hyväksytyistä kantakoirista, uros Selki ylsi ainoana muotovalioksi. Selki jätti karjalankarhukoiran roturekisteriin peräti 53 pentuetta.
Pystykorvajärjestö juhli viime vuonna karjalankarhukoiran 80-vuotista taivalta rotuna. Rodun syntymäpäivänä pidetään 16. elokuuta 1936. Silloin pidettiin koiranäyttely Laatokan rannalla, Suomen puoleisen Karjalan Sortavalassa, kauniissa Vakkosalmen puistossa.
Seuraavat kahdeksan vuotta olivat alkukantaiselle ja kiehtovalle suurriistakoiralle melkoinen seikkailutarina. Talvisodan jälkeen näytti, Antti Rokan sanoin: ”että kaik on mänt”. Mutta eipä ollutkaan. Sodan kauheuksien keskeltä, menetetyn Karjalan savuavista raunioista ponnisti lopulta elinvoimainen koirarotu. Sitä Karjalaa ei enää ole, mutta siitä muistuttaa elävänä kulttuuriperintönä karjalankarhukoira. Niitä on Suomessa tällä hetkellä noin 7000.
”Siedettävää seuraa korkeintaan salolla”
Karjalankarhukoira on luonnonkantainen rotu, joten sen historia on tietenkin paljon pitempi kuin 80 vuotta.
Laatokan ja Äänisjärven väliltä, Aunuksesta on arkeogeologisissa kaivauksissa löydetty sekä pienemmän suokoiran että rotevamman koiran jäänteitä. Viimemainittu on oletettavasti kuulunut suurten pystykorvien esi-isiin. Tällaisia turkisriistan ja karhun metsästykseen sekä vetokoirina käytettyjä koiria lienee ollut jo tuhansia vuosia Siperiasta Atlantille ulottuvalla havumetsävyöhykkeellä. Niiden jälkikasvusta tunnetaan nyt rotukoirina ainakin venäläiset laikat, suomalainen karjalankarhukoira ja ruotsalainen jämtlanninpystykorva.
Nuori karhu on ammuttu Töpön ja Pokun haukusta. Veljeksistä Poku (oik) oli väriltään ruskeavalkoinen, mutta rotumääritelmää kirjoitettaessa muut värit kuin mustavoittoinen hylättiin. (KUVA: JUHO PERTTOLAN KOKOELMISTA)
Mahdollisesti kaikkien näiden kantaisänä kaksi merkittävää kynologia, venäläinen ruhtinas Shirinskij-Shihmatov ja suomalainen opettaja Juho Perttola pitivät komien eli syrjäänien koiraa, Perman laikaa. Permin Komin tienoilla, Kama-joen varsilla parisataa kilometriä Uralilta länteen on mahdollisesti ollut myös kaikkien suomalais-ugrilaisten kansojen alkukoti.
Kansallisuusaate virisi Suomessa autonomian aikana 1800-luvulla. Suomalaisuuden juuria etsittiin ja löydettiin Karjalasta. Kansatieteilijät kolusivat Laatokan Karjalaa, Aunusta ja Vienaa. Ei ole sattumaa, että koirarotujen synty ja kansallisuusaatteiden nousu ajoittuvat samaan aikaan, 1800-luvun loppupuoliskolle. Kaikki omaperäinen, omaa kansallisperintöä osoittava oli arvokasta ja vahvisti kansallistunnetta. Myös koirat. Karjalan halkaiseva rajakin pysyi sopivasti avoimena ylittää ja kulkea Suomen itsenäistymiseen, vuoteen 1917 saakka. Sen ylittivät myös ensimmäiset urheilumetsästäjät karhusaaliin toivossa ja kertoivat suurten karhukoirien uroteoista karhua ahdistettaessa.
1880-luvulla kuulut korpiselkäläiset metsästäjät Vornaset kävivät senaatin pyynnöstä Länsi-Suomessa ilvesjahdissa. Heillä oli mukanaan huomiota herättäneet suuret pystykorvansa. Akseli Gallen-Kallela kuvasi Paanajärvellä samanlaisen karhukoiran yhdessä paimenpojan ja kaadetun karhun kanssa. Rajavaltuutettu Lauri Hannikainen kuvaili suojärveläisten Arehkais-veljesten metsästyskoiria ”kookkaiksi, raskasrakenteisiksi, leveärintaisiksi ja hyvin juroiksi pystykorviksi”.
Metsänhoitaja Kalle Airaksinen liikkui vielä 1920-luvulla Aunuksessa ja Vienanmeren rannoilla asti. – Parhaat näkemäni karhukoirat olivat mustia, kookkaita, äärimmäisen sisukkaita ja vieraille ärhäköitä tappelupukareita, luonnehti Airaksinen. Nykyään puhuttaisiin jo brändin luomisesta kun Arne Broberg täydensi Airaksisen havaintoja ja kirjasi ylös suojärveläisen Pedri Haukivaaran koirista: – Näiden koirien maine suurriistan ajajina oli levinnyt jo laajalle. Ne olivat täysin koulutusta vastaanottamattomia ja nautittavia seuralaisia jossakin määrin ainoastaan salolla.
Olof Z. Berg pelasti 1930-luvulla karhukoirakannan rippeet roduksi. Laatokan Karjalan kanta-aines oli laadultaan kirjavaa, kuten Bergin kevyistä ja pienistä koirista voi huomata. (KUVA: JUHO PERTTOLAN KOKOELMISTA)
Mallikoiraksi noussut Töpö valokuvattuna Sortavalan näyttelyssä 1938. Töpöhäntäisyyttä karsastettiin pitkään ja jalostusvalinnoilla se saatiin lähes hävitettyä rodusta 1990-luvulle tultaessa. (KUVA: JUHO PERTTOLAN KOKOELMISTA)
Musti ja Töpö herättivät huomion
Kalle Airaksinen kirjoitti Kennel-Liiton lehteen artikkelin, jossa esitti karjalaisen koirakannan selvittämistä ja keräämistä roduksi. Eräiden lähteiden mukaan Sortavalassa pidettiin koiranäyttelyitä jo ennen vuotta 1936, jopa ennen Suomen itsenäistymistä. Kuitenkin elokuun 1936 Sortavalan näyttelyä voidaan perustellusti pitää karhukoirarodun lähtölaukauksena.
Jo toukokuussa samana vuonna nuori upseeri Viljo Kivikko oli tuonut vastaperustetun, suomenkielisten johtaman Kennel-Liiton ensimmäiseen näyttelyyn Helsingin Kaartin maneesiin salmilaista alkuperää olleen Mustin. Kolme kuukautta myöhemmin Sortavalassa oli esillä jo toistakymmentä karhukoiraa. Tämä näyttely antoi ruotsinkieliseltä Pohjanmaalta Laatokan rantakauppalaan Pitkärantaan muuttaneelle tilanhoitaja Olof Z. Bergille lopullisen varmuuden: Karjalassa oli oma koirarotu, joka oli saatavissa talteen. Berg keräsi ja kasvatti koiria ja lähetti kasvattejaan kymmenittäin muualle Suomeen kuin aavistaen, että sodan vaara uhkasi näiden koirien kotikontuja.
Kesällä 1938 Sortavalassa oli taas näyttely, johon tuli Salmin Koverosta, Aunuksen vastaiselta rajalta maanviljelijä Antti Herrala karhukoiriensa kanssa. Näistä koirista uros Töpö oli huomattavan komea, mustavalkoinen, kookas ja roteva töpöhäntä. Malliyksilö oli löytynyt. Salmilaisen koirasuvun erikoispiirrettä, syntymätöpöä häntää ihmeteltiin, mutta ei alettu vielä syrjiä.
Tässä kohtaa on hyvä kirjata ylös muutama huomio karjalaisten karhukoirien väreistä. Jo 1800-luvun ja 1900-luvun alun Karjalan kiertäjät olivat kertoneet, että karhukoiria oli myös ruskeita, kellertäviä ja erityisesti harmaita. Mustavalkeilla koirillakin saattoi olla ruskeat pilkut silmien yläpuolella ja ruskeata tai harmaata väriä raajoissa. Mallikoira Töpön veli Poku oli ruskeavalkoinen ja Olof Z. Bergin narttu Penna lähes valkoinen. Kun rotumääritelmää alettiin hahmotella, ei osattu katsoa pääasiaa, koirien tyyppiä. Silloin tulkittiin oikeaksi väriksi vain mustavoittoinen, vaikka karhukoirakanta ei suinkaan ollut vain yksiväristä. Tulevalla siitostähdellä Selkillä esimerkiksi oli poskissa ja takaraajoissa mustan ja valkoisen värin välissä muutakin väriä.
Sota tuhosi Suomen Karjalan kannan
Talvisota alkoi marraskuun lopussa 1939. Suomalaisten siviilien paetessa ja sotilaiden perääntyessä pääosa koirista tapettiin tai katosi. Olof Z. Bergin koirat ja Kivikon Musti lopetettiin. Kapteeni Kivikko oli silloin Ilomantsissa torjumassa yhdellä pataljoonalla venäläistä divisioonaa. Ei siinä ehditty rotukoirahuolia kantaa, oli suurempia huolia.
Antti Herrala sai Töpön mukaansa, mutta se varastettiin evakkomatkan aikana. Myöhemmin koira löytyi, mutta kuoli pian nieltyään vasikan kynnen. Suomalainen karjalankarhukoirakanta oli talvisodan maaliskuussa 1940 päättyessä heikoissa kantimissa.
Muutama kasvattaja oli sentään Länsi-Suomessa. Rautatievirkamies ja suomenpystykorvakasvattaja Aarne Louna Vammalasta oli ollut Sortavalan näyttelyssä ja saanut hankituksi Töpön jo aikuisen narttujälkeläisen Nallen. Sen jälkeläiset Kiho-kennelissä olivat henkisesti, aineellisesti ja maantieteellisestikin silvotun Suomen harvoista karhukoirista parhaita. Yksi niistäkin muuten oli väriltään ruskeavalkoinen.
Toukokuussa 1941 Turussa oli näyttely, johon saatiin 14 karhukoiraa. Töpön tyttärenpoika, pitkähäntäinen Kiho Tuisku oli niistä komein.
Toinen sota muutti kaiken
Vajaan puolentoista vuoden epävarman rauhan jälkeen syttyi uusi sota, jatkosota. Suomi valloitti menettämänsä Karjalan takaisin ja eteni yli vanhan rajan pitkälle Itä-Karjalaan vallaten Aunuksen ja suuren osan Vienaa.
Karhukoiraharrastajissa oli lukuisia sotilaita, jotka tietenkin ehtivät myös katsella ympärilleen sillä silmällä. Viljo Kivikko palveli Itä-Karjalassa, tuleva Kennelliiton johtohahmo, eversti, myöhemmin kenraali Erkki Raappana johti kuulun korpidivisioonansa Vienan Rukajärvelle, toinen jääkärikenraali Aarne Blick komensi armeijakuntaa Aunuksessa. Majuri Väinö Karanko oli pataljoonankomentajana ja divisioonan esikuntapäällikkönä.
Jo ennen sotia tiedettiin, että etenkin Aunuksessa oli hyviä karhukoiria. Ei siis ihme, että karjalankarhukoiria alkoi vallatuilta alueilta löytyä. Koiria tarvittiin asemasodan aikaiseen metsästykseen, vartiointiin ja seuranpitäjiksi. Niitä tavattiin eksyneinä irtokoirina ja ostettiin paikallisilta. Kymmeniä karhukoiria kulkeutui Itä-Karjalasta Suomeen. Karjalankarhukoirarotu sai korvaamattoman elvytysruiskeen talvisodan menetysten jälkeen.
Erityisen hyväntyyppisiä koiria saatiin Pohjois-Aunuksesta, Äänisjärven pohjoispäässä sijainneen Karhumäen kaupungin länsipuolelta. Kaksi aikanaan eniten siitokseen käytettyä urosta, Viljo Kivikon Selki ja metsäneuvos Antti Kaivolan Tuusik olivat kotoisin samasta Selkin kylästä, joka sijaitsee vähän matkaa lounaaseen suuresta Säämäjärvestä.
Myöhemmin on spekuloitu millainen olisi karhukoirarodun taival ollut ilman jatkosotaa ja niin sanottuja sotasaaliskoiria? Ennen talvisotaa Laatokan Karjalasta talteen otettu koira-aines oli Töpön komeudesta huolimatta keskimäärin pienikokoista, väriltään ja karvapeitteeltään vaihtelevaa. Sen varassa olisi yhtenäisen, vankan suurriistakoirarodun kehittäminen ollut haastavaa.
Etelä-Aunuksessa karhukoirat olivat pitkälti samantyyppisiä kuin lähellä rajan toisella puolella Laatokan Karjalassa. Etelä-Aunuksen koirat olivat toki yleensä suurempia ja monet niistä kapeapäisiä. Vienan koirat olivat pienikokoisia, umpimustia ja melko pitkäturkkisia. Omaa luokkaansa olivat pohjoisen Aunuksen monet keskikokoiset tai suurehkot, rotevat ja jykeväpäiset karhukoirat. Väriltään ne olivat mustavoittoisia ja harmaata väriä esiintyi myös. Hännät olivat pitkiä ja hyvin kaartuvia, turkit hyviä.
Viljo Kivikon Selkistä kirjoitti palkintotuomari ja pystykorvaharrastuksen ja -kasvatuksen grand old man Antti Tanttu kesällä 1945 Savonlinnan näyttelyssä seuraavan arvostelun: ”Rotutyyppi erinomainen. Tukeva, neliömäinen, tiivis. Korkeus 56 cm. Rakenne hyvä, mutta muutoin hauskat, tavallista pitemmät korvat takakiverät ja kannukselliset takajalat hieman ulkokierteiset. Turkki harvinaisen karkea, tuuhea. Väri musta, kaula, rinta, jalat ja hännän kärki valkeat, vajaa piirto, harmaanruskeata poskissa ja takajaloissa.”
Voittajaluokan urokset Pystykorvajärjestön Talvipäivillä Kouvolassa 1960. (KUVA: JUHO PERTTOLAN KOKOELMISTA)
Rotumääritelmä ja ensimmäiset kokeet
Suomen Kennel-Liitto ehti ennen talvisotaa asettaa toimikunnan laatimaan rotumääritelmää uudelle rodulle. Se työ jäi ymmärrettävistä syistä kesken. Joulukuussa 1945 ensimmäinen rotumääritelmä oli valmis hyväksyttäväksi ja puoli vuotta myöhemmin tehtiin virallinen päätös rodun rekisteröimisestä.
Ihan helposti rotuun ei kelpuutettu, sillä aluksi jokaiselta koiralta vaadittiin koiranäyttelystä ensimmäinen tai toinen palkinto, tai kaksi kolmatta palkintoa eri tuomareilta. Rotukirjaan koira pääsi vasta kun omistaja oli antanut seikkaperäiset tiedot koirastaan ja sen alkuperästä. Jos rotuun pyrkivän koiran vanhempia ei tiedetty, rotuun pääsy jäi jommankumman kahdesta silloisesta kennelliitosta harkintavaltaan. Jos tällaisella koiralla arveltiin olevan jalostuksellista arvoa, se huolittiin rotuun. Karhukoirien arvostelu näyttelyissä oli 40-luvulla ankaraa; jopa 40 prosenttia hylättiin kun katsottiin, etteivät rotumääritelmän vähimmäisehdot täyttyneet. Kanta oli laadultaan ja tyypiltään vielä niin kirjavaa.
Kuitenkin jo vuonna 1951 rekisteröitiin ensimmäistä kertaa yli sata karhukoiran pentua. Kun määrä kasvoi, alettiin kiinnittää huomiota myös metsästysominaisuuksiin, eikä vain ulkomuotoon. Ensimmäisissä hirvenhaukkukokeissa vuonna 1948 ylituomari Erkki Raappana sai julistaa Viljo Kivikon Selkin voittajaksi. Uros oli näin kyntensä näyttänyt sekä käyttökoirana että kauniina koirana.
Kun arvioidaan karjalankarhukoiran metsästysominaisuuksia sotien jälkeisinä vuosina ja vuosikymmeninä, pitää muistaa, että hirvikanta oli vähäinen, hirvet rauhoitettuja ja karhut metsästetty liki sukupuuttoon. Mahdollisuuksia edes testata koirien käyttöominaisuuksia oli rajallisesti. Vuonna 1959 Antti Tanttu kirjoitti Kennel-Liiton Koiramme-lehteen laajan katsauksen rodusta. Tanttu kertoi virkistysmetsästäjien valittaneen, ettei karjalankarhukoirista ole hirvikoiriksi ensinkään.
Kiinnostus komeaan karjalaiseen koiraan kasvoi kuitenkin nopeasti. 1960-luvulle tultaessa vuotuiset penturekisteröinnit kasvoivat useisiin satoihin, 60-luvun puolivälissä jo tuhanteen. Valtaosa koirista oli metsästysominaisuuksiltaan heikkoja tai kokeilemattomia maaseudun pihakoiria.
Tähän saumaan ajoittui hirvikannan voimakkaan kasvun alku. Kaatolupien määrä moninkertaistui lyhyessä ajassa. Karjalankarhukoira ei ollut jahtirotuna valmis ja metsästysominaisuuksiltaan niin yhtenäisen korkeatasoinen, että se olisi pystynyt täyttämään äkkiä kasvaneen kysynnän. Ratkaisuksi keksittiin ja tuotiin harmaanorjanhirvikoira, joka yleistyikin 70-luvulla nopeasti. Karhukoiran pentumäärät laskivat puoleen.
Metsästyskoiran kehitystyö
Savonlinnan lähellä Usvan kennelissä Veikko Mielonen teki arvokasta työtä rodun eteen tuottaen satoja pentuja etenkin 50- ja 60-luvuilla. Mielonen yhtenäisti rotutyyppiä ja usvalaisissa oli myös lukuisia hyviä hirvikoiria. Karjalankarhukoirien SM-kisat, Hirvenhaukut-ottelu järjestettiin ensi kerran vuonna 1957. Seuraavalla vuosikymmenellä useampikin usvalainen voitti mestaruuden.
Rodun legenda, Niilo Salmen Pörri voitti 60- ja 70-lukujen taitteessa hirvenhaukun suomenmestaruuden neljästi. Viimeinen voitto heltisi kun koira oli jo 13-vuotias! (KUVA: JUHO PERTTOLAN KOKOELMISTA)
Kun hirvien määrä kasvoi, hirvikoirien kysyntä kasvoi ja harmaastanorjanhirvikoirasta oli tullut hirvimetsien valtarotu, pääsi tulosta tuottavalle uralle myös karjalankarhun viimeisteleminen toimivaksi suurriistaroduksi. Töpöhäntäinen uros Pörri voitti 60- ja 70-luvuilla neljästi suomenmestaruuden. Pörrin pojanpoika Roope voitti mestaruuden kerran ja osoittautui ilmiömäiseksi metsästysominaisuuksien periyttäjäksi. Roopen useampi poika hallitsi karhukoirien mestaruuskokeita ja Pörrin-Roopen sukulinjan koirat nousivat muiden rotujen parhaiden yksilöiden rinnalle hirvikoirina 90-luvulta alkaen.
Samanaikaisesti 20–30 vuotta sitten yleistyi jälleen suojelun ansiosta karhukin. Karhukanta levittäytyi lähes koko maahan ja alettiin taas tarvita koiria jotka uskaltavat haukkua karhua. Karhunmetsästyksestä on tullut koiralta vielä hirvenmetsästystä enemmän rohkeutta ja luonteenlujuutta vaativa laji. Karhun kanssa pelattaessa karjalankarhukoira on tasavertainen muiden suurriistarotujen kanssa.
Hirvenmetsästyskokeista laadittavissa tulostilastoissa sekä lajin viime vuosien ylivoimainen suosikkirotu jämtlanninpystykorva että harmaanorjanhirvikoira ovat vielä keskiarvoltaan hieman karjalankarhukoiraa edellä. Erot eivät kuitenkaan ole suurin suuria. Karhukoiran nousua samalle tasolle kahden kilpailijarodun kanssa on myös hidastanut kotimaisen rodun geenipoolin kapeus. Jossakin vaiheessa 15-20 vuotta sitten havahduttiin siihen, että jokseenkin kaikilla karjalankarhukoirilla on sukutaulussaan monta kertaa sekä Roope että sen isoisä Pörri. Keskimääräinen sukusiitosprosentti oli noussut huomattavan korkeaksi.
Jalostuksessa ruvettiin suosimaan myös niin sanottuja erisukuisia koiria, mikä hidasti metsästysominaisuuksien kehitystä koko rodun tasolla jonkin verran. Jalostusvalintojen ja sukutaulujen monipuolistaminen on kuitenkin ollut välttämätöntä, jotta on vältytty sisäsiittoisuudelta. Aivan viime vuosien tilastot metsästyskoirakokeista osoittavat kiistattomasti, että karjalankarhukoirarodun keskitaso metsästyskoirana nousee koko ajan hitaasti mutta varmasti, vaikka sukusiitosprosentit ovat laskeneet.
Tällaisessa rodun kehitystyössä saavutetaan joskus ikimuistoisia täysosumia. Töpö oli sellainen oman aikansa lyömätön huippu 30-luvulla ja Aunuksesta tuotu Selki 40-luvulla. Koko rodun kannan ja yhden suurkennelin tasolla Usvan koirien saavutukset on syytä aina mainita kun karjalaisrodun historiasta kirjoitetaan. Neljän suomenmestaruuden Pörrin luultiin tehneen lyömättömän ennätyksen liki 50 vuotta sitten, mutta niinpä vaan tällä vuosikymmenellä on Pörrinkin ennätys lyöty. Narttu Kuohukorven Missi on voittanut karjalankarhukoirien hirvenhaukun suomenmestaruuden peräti viisi kertaa.
Tommi Ruokosuon narttu Kuohukorven Missi on ihmekoira; se on voittanut karhukoirien hirvenhaukkumestaruuden viisi kertaa. Missistä on tehty elokuvakin. (KUVA: HEIDI LAHTINEN)
Tavataan sanoa, että ympäri käydään, yhteen tullaan. 1930-luvulla aikansa malliyksilön Töpön isä Jeppe oli lopetettu oikeuden päätöksellä, se kun oli liian tehokas hirvien jahtaaja eikä Antti Herrala aina piitannut rauhoitusajoista ja kaatoluvista. Perinnöllinen taipumus suuren riistan haukkujana on kulkenut vuosikymmenten ja koirasukupolvien kautta Jepestä ja Töpöstä Kuohukorven Missiin ja muihin oman aikamme hyviin karhukoiriin.
Eikä pitkään vainottua töpöhäntäisyyttäkään saatu rodusta kitkettyä. Töpöhännät pelasti jälkipolvien ihasteltavaksi ja ihmeteltäväksi viime tipassa 10-20 vuotta sitten kuusamolainen karhukoirakasvattaja ja eläinlääkäri Sauli Laaksonen.
Lähteet: Juho Perttolan karhukoirakirja ja Kennelliiton julkaisujen artikkelit.
